Ylipaino ja liikunta

Ylipaino ja liikunta

Taustaa

Matelijoiden liikunnan määrä riippuu pääasiallisesti kunkin lajin ravinnonhankintastrategiasta. Kaikkein vähiten energiaa kuluttava ja siten myös varsin passiivinen saalistustapa on sulautua ympäristöön suojavärin avulla ja/tai odotella piilopaikan edustalla kärsivällisesti ohikulkevia saaliita (engl. sit-and-wait) (Pianka & Vitt, 2003; Huey & Pianka 1981). Eräs tällaista saalistustapaa käyttävä lisko on Australiassa elävä omituinen Moloch horridus, joka syö vain Iridomyrmex-suvun muurahaisia. Nämä liskot etsivätkin luonnossa muurahaisten polkuja, jäävät sitten hyvin ympäristöön sulautuvina liskoina polun viereen odottelemaan ja napsivat ohi kulkevat muurahaiset suuhunsa tahmealla kielellään. Muurahaisia ne syövät n. 45:n muurahaisen minuuttivauhtia, ja yhdeltä istumalta ne voivat syödä jopa 2500-3000 muurahaista kerrallaan. Jotta tämä hirvittävä ahmiminen olisi mahdollista, on näillä liskoilla suurempi vatsalaukku muihin samankokoisiin liskolajeihin nähden. Mainitun 45 muurahaisen minuuttivauhtia menisi tuhannenkin muurahaisen syömiseen yli 20 minuuttia, joka on tuskaisen pitkä aika, jos se pitää viettää Australian porottavan auringon alla. Tästä syystä M. horridukset ovat sopeutuneet myös sietämään korkeita lämpötiloja pitkiäkin aikoja, ettei harvoin eteen tulevan seisovan pöydän äärestä tarvitse nälkäisenä poistua olosuhteiden muututtua liian kuumiksi.

Evoluution myötä kuitenkin myös saalistustaktiikat kehittyvät. Niinpä liskoista alkeellisimmat, leguaanit, kameleontit ja agamat ovat pääosin näön varassa toimivia ja kielellään ruoan kiinniottavia sit-and-wait-saalistajia, kun taas myöhemmin kehittyneet liskot käyttävät yhä enemmän energiaa aktiiviseen ruoan etsimiseen. Näillä myöhemmin kehittyneillä liskoilla on myös kieli vapautunut saaliin kiinniottamistehtävästä hajumolekyylien aistimiseen (Pianka & Vitt, 2003). Liskoista tämän kehityksen ehdottomat kruunut ovat varaanit, jotka saattavat käyttää paljon energiaa ruuan etsimiseen haaroittuneen ja siten hyvin hajumolekyylejä aistivan kielensä varassa. Esimerkiksi Varanus salvator kykenee löytämään ja kaivamaan haudattuja kilpikonnan munia ruuakseen.

Parta-agamat saalistajina

Kuten aiemmin tuli jo todettua, agamien (ja siten myös parta-agamien) saalistustaktiikka on siis verrattain passiivinen sit-and-wait-tyyli. Semiarboreaalisena ("puolikiipeilevänä") lajina parta-agamat tähyilevät ympäristöään oksan tai kiven nokassa maan pinnan yläpuolella ja sopivan saaliin ilmaantuessa näköpiiriin ne yrittävät poimia sen suuhunsa kielellään. Saatuaan suupalansa tai suupalan päästyä karkuun parta-agamat taas palaavat asemiinsa, kenties lämmittelevät samalla, ja odottelevat uutta uhria. Päivän aikana näitä ryntäilyjä ruuan perässä ja hankaliinkin paikkoihin takaisin kipuamisia syntyy todennäköisesti melkoisen suuri määrä, ja muun muassa tätä kautta liskon fyysinen kunto pysyy korkeana, lihakset jäntevinä ja ylipainoa ei kerry.

Vertailepa tämän jälkeen näitä elintapoja normaaliin parta-agaman terraarioelämään. Terraariossa kiipeilytasot ovat leveitä ja tukevasti kiinitettyjä, luonnossa ne ovat heiluvia ja kenties kapeahkoja oksia, joille kiipeäminen ja joiden päällä pysyminen vaatii huomattavaa lihastyötä. Terraariossa madot ja sirkat takajalat katkottuina tulevat kupissa, mistä ne voi syödä kaikessa rauhassa sitten kun lisko jaksaa kiivetä alas oksaltaan. ´Ruokaa ei tarvitse jahdata, riittää kun avaa suun ja työntää kielen ulos. Luonnossa taas ruokaa tulee näköpiiriin yksi silloin, toinen tällöin, jokaisen perään on rynnättävä eikä kaikkia saa kiinni. Tämän lisäksi luonnossa vihollisia on pidettävä silmällä ja tarvittaessa paettava ja piilouduttava, terraariossa voi köllötellä päivät pitkät ja katsella laiskasti olohuoneen sohvalla makaavaa isäntää. Ja ennen kaikkea, terraarion seinät tulevat melko nopeasti vastaan. Onko siis suurikaan ihme, että eläinlääkärit valittavat parta-agamien olevan varsinaisia "kakkatukkoja" (siis kärsivän paljon ummetuksesta) ja että suuri osa parta-agamista on ylipainoisia "sohvaperunoita" aikuisiällä?

Jos onnistuit luomaan jonkinlaisen mielikuvan parta-agamien elämästä luonnossa, voit tämän jälkeen vapaasti soveltaa tätä mielikuvaasi terraarioon. Käytännössä esimerkiksi iguaaneille suositeltavien heiluvien oksien ja puiden kiinnittäminen on yksi hyvä ratkaisu. Siis sen sijaan, että rakennat tukevan hyllyn tai pulttaat oksat kiinni seiniin, voit laittaakin ne roikkumaan riittävän paksun köyden/narun varaan katosta. Tällöin liskosi saa arvokasta lisäharjoitusta lihaksilleen kiipeillessään tällaisilla huterilla ja heiluvilla oksilla. Tässäkin suhteessa on kuitenkin oltava varovainen, kiinnitysten on oltava ehdottoman kestäviä ja liskon kannalta turvallisia, korkeita tiputuksia ei etenkään aluksi saa olla. Varaudu siihen, että korkean elintason parta-agama ei aluksi pysy kovin hyvin oksilla tai meinaa pudota niiltä. Muuta siis terraarion sisustusta asteittaisesti haastavammaksi, jotta liskon fysiikka ehtii kohentua sisutusten vaatimusten tahdissa.

Toinen ehdottamani muutos liittyy ruokinta-aikatauluun. Kuten aiemmin on useaan otteeseen mainittu, ei parta-agama todennäköisesti luonnossa löydä kerralla suurta määrää hyönteisiä, vaan syö niitä yksitellen päivän mittaan. Tätä on syytä toteuttaa myös terraario-oloissa - tietysti mahdollisuuksien mukaan. Sen sijaan, että annat kerralla vaikkapa 8 jättijauhomatoa, anna niitä yksitellen päivän mittaa. Tai jos tapanasi on syöttää vaikkapa 10 sirkkaa joka kolmas päivä, voitkin syöttää 3 sirkkaa päivässä ja jakaa nekin vielä koko päivälle. Aina kun annat hyönteisen, tarjoile se liskosta nähden sen verran kauas, että se joutuu liikkumaan saadakseen ruokansa. Jos jaksat sitkeästi noudattaa tätä taktiikkaa aina, kertyy liskollesi matkamittariin metrejä aivan toiseen tahtiin kuin jos tarjoilet ison kupin matoja suoraan nenän eteen. Muutenkin ruuan suhteen kannattaa pitää mielessä vanha totuus: "Eläimellä kuuluu olla aina nälkä." Jos siis nirsoilu alkaa, tai liskosi vaan makailee laiskana kuin Karvinen konsanaan, niin vähennä kertaruokinnan määrää ja anna vähän ruokaa kerrallaan tiheämmässä tahdissa.

Kolmas tapa tarjota liikuntaa on tietenkin ottaa lisko ulos terraariostaan jaloittelemaan. Varmista, että lattiat eivät ole vetoiset ja että ympäristö on muutenkin liskolle turvallinen. Kiinnitä huomiota erityisesti vaarallisen korkeisiin kiipeilypaikkoihin (esim. verhot) sekä liskon koheltaessa päälle kaatuviin ja tippuviin painaviin esineisiin (esim. maljakot, jalkalaput). Liikunnan mukana usein myös suolen toiminta lähtee käyntiin, joten persialaismatot on parempi rullata sivuun ulkoilun ajaksi. Auringon paistaessa kannattaa avata verhot ja kesäaikaan myös ikkuna. Auringon säteisiin voi sitten laittaa jonkun karahkan tai tyynyn, jonka päälle partis voi kiivetä lämmittelemään. Kaupoista saa myös hammasklipsillä varustettuja spottivaloja (hinta n. 5 euroa), jotka soveltuvat erinomaisesti vapaana olevalle liskolle lämmittelylampuksi. Näin innokas ulkoilija voi välillä käydä nostamassa ruumiinlämpöään ja jatkaa sitten taas matkaansa.

Ruokaa voi toki tarjoilla ulkoilevallekin liskolle. Anna yksi jättijauhomato toisessa päässä huonetta, ja toinen sitten myöhemmin toisessa päässä. Loksutit ovat muuten erinomaisia ulkoilutusruokia, ne kun harvemmin kirivät piiloon hyllyjen alle ja saavat kyllä laiskemmankin liskon juoksemaan perässään. Kun partis ulkoiltuaan alkaa esittää hyytymisen merkkejä, nosta se takaisin terraarioon. Huoneistossa ulkoilutuksenkin suhteen suosisin taktiikkaa "vähemmän kerralla ja useammin", esimerkiksi kerrallaan riittää varmasti 30 min - 1 tunti ja sitä voi sitten harrastaa vaikka parikin kertaa päivässä. Eri asia tietysti on, jos lisko tuntuu todella nauttivan vapaudestaan, siinä tapauksessa se voi ulkoilla pidempäänkin. Muista kuitenkin, että terraario on parta-agaman "koti" ja sinne on luotu parta-agaman tarpeita vastaava ympäristö. Ulkoilu huoneistossa on vain tilapäistä huvia. Ja jos ulkoilu näyttää aiheuttavan partikselle jatkuvasti stressiä, on sitä luonnollisesti jätettävä vähemmälle.

Mitään jatkuvasti ryntäilevää liskoa ei ole tarkoitus parta-agamista tehdä, mutta yllämainituilla pienillä muutoksilla partiksia voidaan kuitenkin kannustaa liikkumaan sen verran, minkä ne todennäköisesti joutuvat liikkumaan luonnossakin. Näillä konstein liskosi todennäköisesti pysyy paremmassa fyysisessä kunnossa, minkä puolestaan voidaan olettaa edistävän hyvinvointia ja jos oikein hyvin käy, myös elinikä pitenee.

Ja vielä sananen ylipainosta

Ulkoisia ylipainon merkkejähän ovat lisääntyneen laiskuuden lisäksi suuri maha ja erityisesti liskon maatessa mahallaan on kyljissä paljon "löysää", suomeksi sanoen läskiä. Myös etujalkojen kainaloihin kehittyvät rasvapatit kertovat luultavasti painoindeksin heilahtamisesta taivaisiin. Toisaalta jos liskolta näkyvät esim. lantion luut on pieni lihotuskuuri paikallaan. Yli- ja alipainoa voi olla hieman hankala nähdä etenkin harjaantumattomalla silmällä, mutta kun tarpeeksi parta-agamia näkee ja etenkin kun joku kerran osoittaa lihavan liskon alkaa tämäkin asia sujua. Ylipaino on kuitenkin ehdottomasti erotettava sairauksista ja raskaudesta, sillä jos sairasta tai kantavaa naarasta aletaan ehdoin tahdoin laihduttamaan, saattavat seuraukset olla jopa kohtalokkaat.

Matelijoiden ylipainon vaikutuksista on verrattain vähän tietoa, mutta se tiedetään, että ylipaino aiheuttaa sisäelinten rasvoittumista. Lisäksi on todennäköistä, että ylipainoinen matelija voi kokonaisvaltaisesti huonosti. Laihduttamisen tulisi tapahtua niin, että liskon ruokamäärää tiputetaan maksimissaan kuuteenkymmeneen prosenttiin normaalista määrästä (siis ts. alle kuudenkymmenen prosentin ei saa mennä). Painon pudotus on hidasta, viikossa ruumiin paino saa pudota enintään 1%, todennäköisesti 0,5% on liskon kannalta parempi. (Donoghue & Langenberg , 1996)

Lähteet

Donoghue, S.& Landenberg, J. (1996). Nutrition. Teoksessa Mader, D. R. (toim.), Reptile medicine & surgery. (ss. 148-174). Philadelphia: W.B. Saunders company.

Huey, R. B. & Pianka, E.R. (1981). Ecological consequences of forging mode. Ecology, 62, 991-999.

Pianka, E. R. & Vitt, L.J. (2003). Lizards - windows to the evolution of diversity. California: University of California Press.

Sivun saa tulostaa omaan käyttöön tai siitä kiinnostuneille, lähde (www.outoot.us) on kuitenkin aina mainittava.

Myyminen tai julkaiseminen ilman tekijän lupaa ehdottomasti kielletty.